Jouluostoksilla

Täällä ei kauheasti shoppailumahdollisuuksia ole. Lähin isohko asutuskeskus on Kainantu, mutta ei sielläkään ole kuin muutamia kauppoja joissa on kaikissa suurin piirtein samat tuotteet, pääasiassa ruokatarvikkeita. Niimpä Ukarumpan kyläkaupan joulumyynnin aloitus on aina iso juttu. Joka vuosi marraskuun loppupuolella kaupan tuotevalikoima tuplaantuu hetkeksi. Isot kaupat tuovat viiden tunnin ajomatkan päästä meidän kauppaan myyntiin elektroniikkaa ja muuta isoa.

Mekin olimme jo pitkään suunnitelleen ..sitten kun alkaa joulumyynti niin ostan.. Päälimmäisenä toivelistalla oli uusi vedenkeitin ja mikro. Vanha vedenkeitin oli aika pahasti kulunut ja muovipinta rapautunut. Lisäksi vedenkeittimen kansi ei enää mennyt kunnolla kiinni. Mikron ongelma oli hiukan samankaltainen. Kun mikron laittoi päälle, start-nappula lensi aina vähintään metrin päähän. Molemmat viat olivat muoviosien kulumisesta johtuvia ja siksi hankalia korjata.

Niinpä menimme lauantai aamuna tuntia ennen kaupan avautumista jonottamaan. Yleensä meidän kauppa ei ole viikonloppuisin auki, mutta joulumyynnin aloituspäivä on aina poikkeus ja silloin kauppa on avoinna neljä tuntia. Ensimmäiset jonottajat olivat tulleet jo aamu kuuden aikaan jonottamaan (kun liike avataan klo 9). Lähes kaikilla oli mukanaa vähintään kahvia ja retkeilytuoli. Omanlaisensa kokemus sekin. Luulen että suurimmalle osallle se on enmmän sosiaalinen tilaisuus, kuin itsessään kauppaan jonottamista.

Iso osa tuotteista on amerikasta tuotuja ja hinta on sen mukainen. Välissä ihmetyttää ostaako kukaan niitä kaikkein kalleimpia tuotteita. Esim tavallinen iso pöytäkynttilä oli 20e. Isommat tuotteet ovat vielä kallimpia. Siellä oli myynnissä tasan kaksi mikroa. Hinta oli 250e. Toivottavasti se vekotin nyt sitten kestää jonkun vuoden. Varmuuden vuoksi hilaan vanhan mikron vintille siltä varalta että uusi sanoo sopimuksen irti.

Sähkönlaatu on ollut viime kuukaudet todella heikkoa. Se helposti rikkoo sähkölaitteet, mutta ei ole vaihtoehtoja, niin pakko vaan ajatella että kestää sen mitä kestää ja sitten jos menee rikki niin mietitään asia uudelleen.

Vaikka mikro olikin super kallis ostos, niin ylipäänsä täällä on tyytyväinen jotenkin paljon pienempiin asioihin, kuin Suomessa. Löysin kaupasta kokoontaitettavan sateenvarjon ja kivan muovirasian. Olo oli kuin jouluaattona ja sitä vaan oli niin iloinen niinkin pienestä asiasta kuin sateenvarjosta.

uuden, kokoontaitettavan sateenvarjon iloinen omistaja :)

Kauhuelokuva lentomuurahaisista?

Konkreettinen muistutus siitä että sadakausi on vihdoin alkanut, on lentomuurahaiset. Isojen sateiden alettua, ne kaivautuvat koloistansa ja lentävät kohti valoa. Meillä on kaikissa ikkunoissa hyttysverkot, mutta jotenkin kummasti sieltä isohkot muurahaiset vääntäytyvät läpi ihan väkisin. Kai se on sitä suomalaista sisua..

Meillä oli ystäviä käymässä ja joimme teetä kynttilän valossa. Kun vieraat lähtivät ja ajattelin mennä pesämään hampaita, huomasin että vessaan oli jäänyt valot päälle. PAHA VIRHE! Vessa oli aivan täynnä lentomuurahaisia! Oli pakko hakea hammasharjat ja muutama muu tärkeä juttu. Melkein tuli paniikki, kun muurahaiset lentävät kasvoille. Lattiapintakin näytti liikkuvan muurahaisten paljoudesta.

Suu kiinni ja nopea syöksy muurahaispilven keskelle. Sain hammasharjan, mutta toivoa sopii ettei yöllä tule vessahätä! Kerra unohdin sateenvarjon auki ylösalaisin muurahaipilven keskelle. Aamulla sateenvarjon sisällä oli reunaan asti täynnä muurahaisia. Tämä muurahaislaji lentää vain yhden yön ja sitten tiputtaa siivet ja kuolee. Olipahan helppo aamulla siivota, kun pystyi vaan kantamaan koko sateenvarjollisen muurahaisia ulos ja kipata kaikki maahan.

Nyt sitten vietetään iltaa hämärävalaistuksessa. Jos kattovalon laittaa päälle, niin muurahaisarmeija hyökkää heti kohti valoa. Kynttilät on muutenkin viime aikoina tulleet tarpeeseen. On ollut tosi paljon sähköongelmia oikeastaan päivittän. Melkein yllättyy jos jääkaapissa sattuu olemaan virta päällä ja valo syttyy, kun jääkaapin oven avaa. Onneksi sähköä kuitenkin on juuri sen verran, että ruoka ei ihan mene pilalle.

Turvassa vai turvaton?

Viime viikkojen aikana olen paljon miettiny turvallisuuteen liittyviä asioita. Uutiset ovat täynnä ISI:ä ja Pariisin terrori-iskuja. Täälläkin on monenmoista sattunut ja tapahtunut, mutta niistä minulla ei ole lupa julkisesti tässä blogissa kertoa. Kiitollinen olen jokaisesta teistä ketkä muistatte meitä rukouksin. Täällä joutuu epävarmuutta, rikollisuutta ja väkivallan uhkaa sietämään arkielämässä koko ajan. Toisaalta nämä viime aikojen uutisotsikot osoittavat, ettei täysin turvassa voi olla oikeastaan missään.

On me silti paljon mietitty miten kotia tai omaa käyttäytymistä voisi muuttaa niin että ei anna rikollisille liian helppoa pääsyä. Me on lisätty oviin “hakasia” (eng. Dead bolt, mutta mikä lie suomeksi..) niin ettei ovea saa kammettua auki vaikka lukon rikkoisikin. Samanlaisia hakasia on tarkoitus lisätä myös makuuhuoneiden oviin sisällä.

Koira toivon mukaan pitää huolen siitä ettei taloon niin vain pysty hiippailemaan. Öisin tosin pidän koiran sisällä, koska en halua sen joutuvan aseistettujen rosvojen tielle. Täällä ei ole eläinlääkäreitä kuin viiden tunnin ajomatkan päässä. Pahimmassa tapauksessa omistajat ovat itse joutuneet ompelemaan lemmikkinsä haavoja. Päiväsaikaan koira vahtii taloa kyllä tosi tarkkaan eikä päästä ovelle edes tuttuja ihmisiä, jos emme itse ole kotona.

Minulla on yksi henkilökohtainen hälytin. Tosin täytyy myöntää ettei sitä läheskään aina tule pidettyä mukana. Idea on että jos jotain sattuu, niin siitä hälyttimestä nappia painamalla lähtee tosi kova ääni. Toisaalta työmatkoja lukuunottamatta, kuljen useimmiten koiran kanssa. Gromin on paikallisiin koiriin verrattuna sen verran iso otus, että kaikki väistävät suosiolla tien toiseen reunaan.

Täytyy myöntää, että viime aikoina on ollut tavallista enemmän koti-ikävä. Ikävä rakkaita, luontoa, ruokaa ja ylipäänsä sitä että ympärillä olisi kaikki tuttua (ja turvallista). Vuosi sitten tehty neljän kuukauden Suomen visiitti ei ollut oikein loma ja tuntuu että siitä on jo ikuisuus. Kausilomaan on vielä vuosi, mutta huomaan, että entistä useammin huomaan ajattelevani …sitten kun olen Suomessa niin...

Kai tämä on sitä lähetystyöntekijän arkea. Suomessa on ikävä takaisia Ukarumpaan ja kun on Papualla niin on ikävä Suomeen. On muuten aika hassua, että usein unessa olen Suomessa joko Riihimäen uimahallissa tai Oulun Kaakkurin citymarketissa :D Toki molemmissa paikoissa on tullut paljon aikaa vietettyä, mutta silti on outoa että ne tulevat uniinkin.

Yksi viime päivien surullisimmista uutisista oli se että Papualaisen ystäväni “Mian” 6-v poika kuoli torstaina lavantautiin. Mian elämässä on viime vuosina ollut paljon surua ja taas hän joutuu hautaamaan oman lapsensa. Lavantauti on tarttuva sairaus ja vaarana on, että se tarttuu myös hänen muihin lapsiinsa. Siihen on olemassa myös rokote, mutta täällä sen saaminen on hyvin hankalaa ja todella kallista. 

Smoothie oman pihan marjoista ja hedelmistä :) Aika makean näkönen tuli kuvastakin.

Sadetta!

Viime keskiviikon blogiteksti unohtui kokonaan. Olin ollut pitkän päivän töissä ja illalla huomasimme, ettei taloon tule lämmintä vettä ollenkaan. Ilta meni siinä, kun yritimme pohtia missä on vika. Emme kuitenkaan ongelmakohtaa löytäneet ja suihkussa käyminen vaihtui ämpäri ja kauha viritelmäksi.

Kuivuus on vihdoin loppunut!! Nyt on oikeastaan tämän viikon aikana satanut vähän melkein joka päivä. Ruoho alkaa hiljalleen taas vihertää. Kukkapenkit on aikalailla menetetty, mutta ehtiipä ne kasvattaa uudestaan sitten myöhemmin.

Aivan ihana, kun ei tarvitse jokaista vesitippaa kierrättää. Meidän molemmat vesitankit on taas täynnä, joten voin hyvällä omalla tunnolla pistää pyykikoneenkin päälle ja käydä suihkussa :) Pieniä asioita, joita oppii arvostamaan kun ne eivät enää olekaan itsestäänselvyyksiä.

Kestää vielä 6kk ennen kuin paikallisten pellot tuottavat ensimmäisen kunnon sadon. Kuivuuden aiheuttamat ongelmat eivät pyyhkiydy pois heti ensimmäisten sateiden alettua. Paikallisen ystävämme “Matin” pellolta varastettiin viimeiset maissintähkät, joita Matti oli säästänyt lapsillensa. Ruoasta, johtuvia riitoja ja väkivaltaisuuksia on ollut normaalia enemmän.

Tässä kuvassa verrataan vuoden -97 kuivuutta tämän vuoden sademääriin. Tämän vuoden kuivuus näyttää joidenkin kuukausien kohdalla olleen huomattavasti pahempi kuin edellisen el niñon aikaan.

Aiyuran sademäärät ennätyskuivuuden aikoina vuonna 1997 ja 2015

Aidanrakennusta

Tämä viikonloppu on mennyt nopeasti. Minulla oli vakaa tarkoitus kirjoittaa uusin ystäväkirje, mutta en sitten ehtinyt sitäkään. Olimme jo pitemmän aikaa Mikon kanssa miettineet aidan rakentamista talon ympärille. Ei mitään älyttömän isoa. Halpa ja sen verran iso, että on koiralla tilaa liikkua, eikä tarvitse aina olla narussa.

Mikko kävi perjantaina ostamassa tarvittavat materiaalit. Puuta aidan tolpiksi ja metallinen verkkoaita nitojalla kiinni. Lauantai aamuna herätyskello oli soimassa heti auringon nousun aikaan. Mikko halusi aloittaa aidan rakentamisen heti aamusta.

Mie olin kyllä yrittänyt ylipuhua, että palkkaisi jonkun papualaisen edes kaivamaan ne tolppien kuopat. Mutta ei.. Liekö se sitten sitä kuuluisaa suomalaista sisua vaiko vaan miesten omituista jääräpäisyyttä, mutta hän halusi ehdottomasti rakentaa kaiken itse.

Kyllä mie toisaalta ymmärrän ihan hyvin Mikon näkökannankin. Paikallisten mielestä me “valkoiset” ollaan aivan tumpeloita fyysisessä työnteossa. Niimpä usein he haluavat tulla auttamaan, mutta sitten tekevät omanlaisensa version, joka ei välttämättä ole ihan sitä mikä meillä oli mielessä.

Mikko ei ole kovin pomottaja luonne, jolloin palkattu apupoika helposti ottaakin koko työnjohdon itselleen. Mikon mielestä helpoiten saa juuri sellaisen aidan kuin haluaa, kun sen tekee itse. Silloin ei tarvitse koko ajan neuvotella työmiesten kanssa. Täytyy myöntää, että onhan se ihan looginen johtopäätös.

Mikko teki aitaa koko päivän, poltti nahkansa auringossa ja sai vielä kaupan päälle rajun allergia reaktion käsiin. Niimpä sunnuntai iltapäivänä minä tartuin vuorostani lapioon ja viimeistelin muutamat viimeiset aidan tolpat. Nyt on Gromit-koiralla hyvä juoksennella pihalla, kun on enemmän tilaa liikkua.

Perjantaina torilla oli hyvin hämmentävä kohtaaminen. Tapasin papualaisen miehen, joka asuu Suomessa, puhuu suomea ja on naimisissa suomalaisen naisen kanssa. Oli hyvin outoa puhua papualaisen kanssa suomeksi. Hän oli tapaamassa sairasta äitiään Ukarumpassa ja pian lähdössä takaisin Suomeen.

Perjantaina töistä kotiin tullessa näin suoraan olohuoneen ikkunasta, kun jonkun papualaisen talo paloi aivan kokonaan. Ilmeisesti se oli jonkinlainen paikallisten välinen riita, joka lähti käsistä ja koston kierre oli heti valmis. Puskamateriaalista rakennettu mökki paloi vartissa aivan totaalisesti.

Ai niin, meillä on taas ollu maanjäristyksiäkin. Eilen oli 4,8 magnitudin järistys. Talo helisi aika kovasti, mutta mitään ei menny onneksi rikki.

Gromit tykkää juosta ja kohta voikin narun irroittaa, kun aita on valmis

Maria aidanrakennustöissä :D Enkä edes saanu rakkoja