Ökyrikas ja rutiköyhä

On toisinaan vaikeaa olla rikas. Suomalaisesta näkökulmasta tuskin pääsen rikkaimpien listalle. Varsinkin opiskeluaikana ja työttömänä ollessa olen tottunut elämään aika pienelläkin summalla. Täällä olen samalla tulotasolla kuin Nalle Wahlroos Suomessa.

Rahaa kuluu paljon vähemmän kun ei oikeastaan ole kovinkaan paljoa mihin tuhlata. Tietysti voisi järjestää lomamatkan, vaikka Australian Cairnsiin ja ylimääräisen kahisevan saisi hyvin nopeasti kulumaan jo pelkästään lentomatkoihin. 

On suht helppoa suunnitella mihin _minä_ käyttäisin _minun_ rahani. Mutta mitä ihmettä teen kaikkien niiden kanssa jotka tulevat ovelle mitä ihmeellisempien pyyntöjen kanssa. Osa on ammattikerjääjiä, joilla ei ole haluakaan mennä töihin tai ansaita elantoaan työllä (ellei ovelta ovelle kulkemista ja kerjäämistä lasketa työksi). Osa on oikeasti sellaisia, jotka ovat vaikeassa tilanteessa ja tarvitsevat apua.  

Erilaiset pyynnöt ovat täällä arkipäivää ulkomaalaisten elämässä. Meidän arkemme on niin erilaista kuin paikallisten. Suomalaisittain ajateltuna kerjääminen on häpeällistä eikä sellaiseen alkaisi kuin aivan epätoivoisessa tilanteessa. Täällä on toisin. Pyytäminen on normaalia arjen kanssa käymistä. Jos sinulla on joku tarve niin läheisellä on velvollisuus auttaa.

Kyläyhteisössä yhteisö pitää toinen toisistaan huolta ja katsoo että myöhemmin se jota on autettu, myös maksaa ”kiitollisuuden velkansa” auttamalla muita. Valkoihoisten ja papualaisten kesken tämä laki ei toimi aivan samalla tavalla. Meidät on kasvatettu pärjäämään yksin ja itsenäisyys on hyvä asia. Täällä kukaan ei halua pärjätä omillaan koska silloin joutuisi erilleen yhteisöstä. Koko elämän perus periaatteet ovat aivan erilaiset, kuin ne joihin minut on kasvatettu.

Mutta ketä auttaisin? Millä periaatteella hylkään jonkun pyynnön ja toiseen ehkä suostun? Omatunto soimaa yhtä kovasti jos annan rahaa ja jos jätän antamatta. Joskus pyynnöt ovat melko isoja. Täällä yhden henkilön normaali päivän palkka (kouluja käymätön henkilö joka tekee puutarha töitä tai siivoaa) on 20 kinaa (= 6,5e). Eräs henkilö pyysi minulta 200 kinaa, joka olisi siis ollut kuukauden palkka, koska useimmat ovat töissä vain 2-3 päivänä viikossa. Siihen en voinut suostua.

Rahan antaminen on riskialtista. Tulee helposti tunne, että minua hyväksikäytetään. Yleensä en anna rahaa, mutta yritän auttaa muulla tavoin. Tänään ovella kävi mansikan myyjä. Ostin mansikat ja kutsuin naisen aamupalalle (hän tulee joka viikko kun tietää että meillä saa myös ruokaa :D). Joimme kahvit ja söimme lättyjä. Pakkasin mukaan myös muutaman lätyn kotiin lapsille vietäväksi. On paljon mukavampi kun voi auttaa jotenkin muuten kuin rahallisesti.

Nainen oli satuttanut jalkansa ja parhaani mukaan puhdistin, sidoin ja teippasin haavan jalkapohjasta. Hän kulkee paljain jaloin kuten monet muutkin täällä ja luulen ettei haavasidos ja teippi pysy paikoillaan edes koko matkaa kotiin asti. Mutta en oikein keksinyt mitään muutakaan. Paikallisten tyyli on sitoa muovipussi haavan ympärille.

Viime viikolla meillä kävi eräs mies, joka on vakavasti sairas ja odottaa pääsyä leikkaukseen. Hän olisi halunnut ostaa kirpputorilta itselleen kengät mutta pihakirppiksellä oli niin paljon porukkaa että kaikki oli jo ehditty myydä. Niimpä Mikko antoi omat paremmat sandaalinsa tälle miehelle. Mikon äiti lähettää meille Suomesta uudet sandaalit aina silloin tällöin, joten Mikko ajatteli että pärjää hyvin huonommilla sandaaleilla siihen asti. Olisittepa nähneet sen miehen ilon niistä käytetyistä sandaaleista! Toivottavasti kengät kestävät. Täällä kosteudessa ja hankalassa maastossa kengät tuntuvat hajoavan paljon nopeammin kuin Suomessa.

Eilen eräs meidän organisaationtyöntekijä (joka on siis palkallisessa työssä) tuli meidän ovelle ja pyysi että leipoisin hänen tyttärelleen synttärikakun, koska heillä ei ole talossa uunia jossa leipoa. Aluksi olin hieman hämmentynyt. Ensimmäistä kertaa elämässini joku tulee ovelle ja pyytää kakkua. Olin hiukan varautunut ja mietin onkohan hänellä tytärtä ollenkaan ja yritetäänkö minua taas vain huijata. Lupasin kuitenkin leipoa kakun perjantaiksi.

Myöhemmin kun mietin asiaa tulin siihen tulokseen, että luotan henkilöön sen vuoksi että hän on näkyvällä paikalla kirkon työssä. Omakin syntymäpäiväni on huomenna joten samalla vaivalla leivon kaksi kakkua ja annan toisen tälle miehelle.

Toisinaan omastaan antaminen on helppoa ja sen tekee iloiten. On kiva nähdä kuinka iloiseksi joku tulee ihan pienestä avusta. Toisinaan taas pyyntöihin joutuu sanomaan ”ei”. Ne ovat vaikeita tilanteita ja tuntuu että teki miten päin tahansa niin joka tapauksessa aina tulee paha mieli itselle. Tämä taitaa olla arkipäivää lähes kaikille lähetystyöntekijöille. Jokaista ei pysty auttamaan vaikka kuinka haluaisi. Toisinaan taas ei halua auttaa vaikka pystyisikin.