Shoppailua Kainantussa

Maanantaina kävin ostoksilla lähikaupungissa Kainantussa. Minulla oli mukana paikallinen nainen apuna. Yksin ei ole turvallista matkustaa oikeastaan mihinkään. Kainantuun ei sinänsä ole pitkä matka, mutta koska meillä ei ole omaa autoa, menen yleensä “julkisilla kulkuneuvoilla” ja se on aina omanlaisensa operaatio.

Ensiksi pitää kävellä lähimmälle “bussipysäkille”. Bussien pysähtymispaikka on ns.hiljaista tietoa. Kaikki tietävät paikan, mutta sitä ei ole merkitty millään tavalla. Siiten pysäkillä odotellaan sopivaa autoa. Oikeita linja-autoja täällä ei ole, eikä täällä maaseudulla ole edes takseja. Paikallisliikennettä ajetaan eräänlaisilla pakettiautoviritelmillä. Auto ahdetaan täyteen asiakkaita ja kun auto on täynnä niin matka jatkuu.

Me hyppäsimme heti ensimmäiseen autoon, joka sattui pysähtymään pysäkille. Se oli avolavakuorma-auto, jossa matkustajat istuvat lavalla tiiviisti vieretysten, ilman mitään penkkejä, puhumattakaan turvavöistä. Sitten pitää toivoa, että kuski olisi edes ajokuntoinen.

Kainantussa kiersimme ensiksi torilla. Mukaan tarttui sipulia 0,30e/ kpl, mangoja 0.30e/ kpl ja sokeriruokoa. Kuivuuden vuoksi monia tuotteita tuodaan rannikolta asti tänne myyntiin. Sitten vuorossa oli vaate”kauppa”. Täällä vaatekaupat myyvät yleensä vain käytettyjä vaatteita. Hinnat ovat suht alhaisia, joten toisinaan ostelen käytettyjä vaatteita vain esim. askartelupojektien materiaaliksi.

Kadulla valkoinen ihonväri herättää huomiota. Lapset kuiskivat toisilleen “lukluk, wait meri” (katso tuolla on valkoinen nainen). Seuranani ollut papualainen nainen on huvittunut saamastani huomiosta. Illalla hänen kotikylässänsä ihmiset pyytävät kertomaan millaista on olla valkoisen naisen kanssa ostoksilla.

Seuraavana päivänä huomasin, että olin polttanut molemmat olkapääni ja niskan Kainantun reissulla. Luulin, että ihoni olisi jo hiukan vahvempi, mutta tulipahan taas muistutus aurinkovoiteen tärkeydestä. Aloe vera geeli helpottaa hiukan polttavaa tunnetta iholla. 

Meillä oli papualaisia ystäviä Burum-Mindikistä kylässä pari päivää

Kutsumuksena lähetystyö

Viime viikkoina olen miettinyt, miksi olemme Papua-Uudessa-Guineassa, vaikka Suomessa olisi varmasti paljon helpompaa? Vastaus on kutsumus. Kutsumus on vahva tunne siitä, että tämä on se tie jota meidän tulee kulkea. On hyviä ja huonoja päiviä, mutta Jeesuksen antama kutsu ei lähde pois.

Jeesus sanoi opetuslapsille “seuraa minua” ja opetuslapset jättivät kalaverkkonsa ja lähtivät Jeesuksen mukaan. Minä jätin kaiken rakkaan Suomessa ja lähdin seuraamaan sitä samaa kutsua. Ei se ole aina helppoa. Mietin olisinko voinut tehdä jotain toisin. On pakko vain luottaa siihen, että Jeesus on kaiken yläpuolella ja johdattaa. Minun tehtävä on vain kuunnella sydämellä.

Ei minusta silti äiti Teresaa tule. Lähetystyöntekijätkin ovat yllättävän tavallisia. Niillä on iloja, suruja, vihaa, katkeruutta ja ahdistusta. Tämä on se tie, jota minun tulee kulkea. Vastaan tulee se mitä tulee ja ne on kohdattava aikanaan. Minun elämän, työn, avioliiton ja kaiken perustana on Jeesus. Siihen luottaen jaksan tämän päivän ja huomisenkin. Jeesus ei jätä.

Liitän tähän blogitekstiin youtube-videon Lehdalin perheestä. Vuosi sitten he asuivat täällä Ukarumpassa. Perheen isä joutui vakavaan liikenneonnettomuuteen ja menetti toisen jalkansa. Kaikkien kysymysten ja ahdistusten keskellä heidän turvansa oli Jeesuksessa. Jumalalla on suunnitelma ja se on hyvä. Video on vain englanniksi, mutta jos kielitaito riittää niin kannattaa katsoa.

Jer. 29:11

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon

Kuinka pieleen voikaan mennä yhden maalipurkin ostaminen..

Aikaisemmissa blogiteksteissä olen kirjoittanut jotain meidän remonttiprojekteista. Minulla on jo pitkään tehnyt mieli maalata. Haluaisin maalata oikeastaan melkein kaikki seinät uudelleen. Ulkona vanha maali hilseilee jo monista kohdista. Sisällä tilanne ei ole ihan niin huono, mutta uusi maali piristäisi, vaikken mitään kovin dramaattisia värejä haluakaan.

Niimpä lähdin maalikauppaan. Siellä on kuulemma nykyään sellainen maalinsekoituskone, joten on mahdollisuus ehkä jatkossa saada samaa sävyä olevaa maalia lisääkin. Aina se ei ole ollut itsestäänselvyys ja silloin piti maalia kerralla ostaa koko se määrä, jonka uskoi tarvitsevansa. Seuraavana päivänä sävy saattaisi olla radikaalisti erilainen.

Päätin ostaa 5 litran maaliämpärin, kun sitä joka tapauksessa kuluisi aika paljon talon ulkoseiniin. Niinpä astuin kauppaan ja selitin myyjälle tok pisinin kielellä haluavani öljymaalia ulkokäyttöön “Mi laik baim sampela oilpaint lo paintim haus blo mi lo autsait”.

Myyjä menee tiskin takana olevaan varastohuoneeseen etsimään sopivaa maalia ja hetken kuluttua tulee takaisin ja kysyy oliko se öljymaalia, jota halusin ostaa? (tässä vaiheessa hälytyskellojen olisi pitänyt soida minun päässä jo hyvin lujaa!) -Kyllä, öljymaalia kiitos. -Ette siis en halua vesipohjaista, sitäkin on ulkomaalina. -Ei kiitos, tahtoisin öljymaalia.

Myyjä poistuu takaisin varastohuoneeseen ja tulee vartin kuluttua maalin kanssa. Tarkistan maalin sävyn ja kaikki näyttää olevan kunnossa. Maalipurkin tekstit olivat mm. Indonesiaa ja kiinaa, joten niitä on turha lukea. Maksoin siis maalini ja lähdin kotiin.

Onneksi maalasin aluksi vain pienen alueen, koska jo viikon kuluttua uusi hieno maalipinta alkoi hilseillä. Voi kökkö, se oli sittenkin vesipohjaista maalia. Kuinka Ä-R-S-Y-T-T-Ä-V-Ä-Ä!!!! Näin jälkeen päin tajuan, että minun olisi pitänyt tajuta myyjän yrittäneen minulle vaivihkaa kertoa, että öljymaali on loppu, mutta minä en vain ymmärtänyt, kun se olisi pitänyt lukea rivien välistä.

Tämän maan kulttuurin mukaisesti ei pidä sanoa suoraan “ei”, koska se voi suututtaa asiakkaan. Sen sijaan negatiivinen asia tulisi ilmaista jotenkin kiertoteitse. Myyjä yritti vesiliukoisia maaleja mainostamalla saada minut ymmärtämään, ettei öljymaalia ole. Minä tyhmä en sitä tajunnut ja nyt omistan 5 litraa sinistä maalia, jota on vaikea käyttää mihinkään, kun se hilseilee vanhan öljymaalin päältä pois niin nopeasti.

Toisaalta opin tärkeän läksyn kommunikoinnista. Jos myyjä on käyttäytyy epävarman oloisesti ja kysyy saman kysymyksen uudelleen ja uudelleen, kannattaa suosiolla unohtaa koko homma ja ostaa joskus toiste ja ehkä toisesta paikasta (mikäli on olemassa enemmän kuin yksi kauppa).

Syysloma ilman syksyä

Vuodenaikojen vaihtelua on täällä jotenkin vaikea seurata. Joulu, pääsiäinen, juhannus, ulkona on ympäri vuoden yhtä lämmintä ja vihreää. Selkeiden vuodenaikojen puuttuminen sekoittaa ajantajun. Joulu ei tunnu joululta eikä juhannus juhannukselta. Vaikea käsittää, että nyt on jo syyskuu.

Täällä Ukarumpassa alkoi perjantaina koululaisilla parin viikon “syysloma”. Jossain blogikirjoituksessani taisin kertoa, että meidän koulun tietokoneluokkaan murtauduttiin kesällä juuri ennen koulujen alkua. Luokka hajoitettiin todella perin pohjin ja sen vuoksi ensimmäisen jakson tietotekniikkatunnit jouduttiin perumaan. Olen sitten ensimmäisen jakson ajan opettanut kuvaamataitoa, kun oma luokkani on ollut remontissa.

Nyt tietokoneita on saatu korjattua sen verran, että voin syysloman jälkeen aloittaa taas opettamisen omassa luokassani. Kuvaamataidon tuntien pitäminenkin on ihan hauskaa, mutta kaikkein mieluiten jatkan kuitenkin tietotekniikan opettamista. Oppilaiden syysloman aikana teen vielä viimeisiä asennuksia ja toivon mukaan kaikki on valmista kahden viikon kuluttua.

Sadetta täällä ei ole vieläkään näkynyt. Tänäänkin ruohikkopaloja oli useita ympäri laaksoa. Savun ja pölyn takia ilmanlaatu on todella huono, mutta ihme kyllä en ole astmalääkkeitä tarvinnut pitkään aikaan. Sen sijaan hammassärky on edelleen. Onneksi ei kuitenkaan ihan kamala särky. Vapaita aikoja hammaslääkärille oli vasta joskus ensi kuussa, mutta niitäkään ei vielä voinutt varata. Toivottavasti jaksan potea särkyä ilman että hammas menee ihan juurihoitokuntoon...

Meidän viisumi ja työlupa anomukset on nyt jätetty viranomaisille. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja saame toivomamme vuoden jatkoajan. 

Banaaniterttu näyttää vielä joten kuten sinnittelevän, vaikka koko puu on jo lähes kuivuuteen kuollut.

Itsenäisyyspäivän tunnelmissa

Oli tarkoitus päivittää blogi jo eilen, mutta pitkän päivän jälkeen unohdin koko blogin kirjoittamisen. Eilinen meni keittiössä työskennellessä. Täällä menee minulla varmasti 90% enemmän aikaa ja energiaa ruoan laittamiseen verrattuna siihen, kun asuin Suomessa. Osittain asiaan vaikuttaa kasvisten ja hedelmien peseminen. Täällä mitään ei kannata ostaa ja syödä sellaisenaan vaan normaali käytäntö on joko keittää tarpeeksi pitkään tai sitten pestä kloritilla, mutta kyllä Suomessa tuli ostettua paljon puolivalmisteita ja täällä niitä ei ole tai jos on niin hinnat on pilvissä.

Eilen meillä oli vieraita päivällisellä, joten tein ruoan tavallista hienommin. Muuta ei oikeastaan sille päivälle sitten enää jaksanutkaan. Kun vieraat lähti, kaaduin sänkyyn ja nukahdin saman tien. Mie en tajua miten täällä perheen äidit pystyy tasapainottelemaan työn ja kodin työt. Tulin lopulta siihen tulokseen, että en oikeastaan tiedä täällä kovin montaa perheen äitiä joka olisi kokopäivätyössä.

Eilen oli Papua-Uuden-Guinean 40-v itsenäisyyspäivä. Reilun tunnin ajomatkan päässä olisi ollut isot itsenäisyysjuhlat, mutta kun meillä ei ole autoa niin ei lähdetty sitten kotoa mihinkään. Youtubesta löytyi tälläinen video, joka on tehty paikallisten “EM yleisurheilukisojen” kunniaksi (Pacific Games). Tänä vuonna kyseinen urheilutapahtuma järjestettiin Papua-Uuden-Guinean pääkaupungissa, Port Moresbyssä. Tämä on ehkä parhaimpia videopätkiä mitä olen nähnyt Papuasta ja sopii hyvin itsenäisyyspäiväteemaan.

Videon alussa on pitkä pätkä tämän maan kansallishymniä ja sen jälkeen on todella hienoja maisemia. Vieläkin on välissä hiukan epätodellinen olo, kun ajattelee, että meidän koti ainakin väliaikaisesti on nyt täällä maailman toisella laidalla näiden upeiden vuorten ympäröimänä. Täytyy myöntää, juuri nyt olen aika onnellinen :) 

Selkäkipua, maanjäristyksiä ja pienen pientä sadetta

Tämä viikonloppu on mennyt aikalailla vain laiskotellen. Ei ole oikein saanut mitään järkevää aikaan. Minulla on viime aikoina ollut selkä kipeänä. Tuntuu, että vaikka kuinka yrittää venytellä, niin kipu ei hellitä yhtään. Suomessa voisi vain mennä hierojalle. Täällä sitä mahdollisuutta ei ole, niin ei auta kun koittaa pärjätä.

Lauantaina särki hammastakin. Onneksi täällä on sentään hyvä hammaslääkäri. Paikallisista hammaslääkäreistä olen kuullut sellaisia kauhutarinoita, ettei tee mieli kokeilla onneaan itseoppineilla katuhammaslääkäreillä.

Tuleva viikko on meidän koulussa viimeinen viikko tätä jaksoa. Sitten oppilailla on pieni “syysloma” vaikkei täällä syksyä olekaan. Keskiviikkona on Papua-Uuden-Guinean itsenäisyyspäivä ja se on palkallinen vapaapäivä. Mikolla on ensi viikko lomaa. Tekee ihan hyvää välissä vain laiskotella.

Ostin eilen käytetyn leipäkoneen perheeltä, joka on lähdössä kausilomalle kotimaahansa. Olipa tänään kiva saada tuoretta leipää, ilman että tarvitsee alkaa sotkemaan isoa taikinaa. Laitoin leipään myös ruisjauhoja. Harmi, ettei leivän väriä saa ruskeaksi eikä edes tummaksi, mutta oli se silti tosi hyvää ja hiukan terveellisempää kuin se yksi ja ainoa venhäjauhopaahtoleipä, jota meidän kaupasta voi ostaa.

Perjantaina kävin “Moonan” kanssa kaupungilla. Ostin pari patjaa, vilttejä, kattiloita, saippuaa ja Moonan lapsille vaatteita. Moona on muuttanut pois kylästä, jossa on asunut viimeiset 15 vuotta, takaisin vanhempiensa luokse. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Onneksi hän sai pitää melkein kaikki lapset. Vain vanhin lapsi jää miehen sukulaisille. Selvästi sekin on Moonalle vaikea asia. Ei ole helppoa luopua omasta lapsestaan.

Täällä on ollut pävittäin pientä tihkusadetta (normaali kuivan kauden sää). Maa on kuitenkin niin kuiva, ettei tihkusade tunnu antavan tarpeeksi vettä. Myös sähkökatkoja ja maanjäristyksiä on ollut normalia enemmän. Lauantaina oli 5.5 richterin järistys. Astiat kilisivät kaapissa oikein kunnolla.

Maasto on edelleen niin kuivaa, että ruohikkopaloja on joka päivä

Vihdoinkin sadetta!

En eilen pystynyt päivittämään blogia. Meillä oli 7 tuntia sähköt poikki ja vielä senkin jälkeen paljon sähköongelmia. Jääkaappi oli virratta 32 tuntia. Tiesin kyllä, että on tulossa päivän mittainen sähkökatkos ja osasin siihen aamulla varautua jonkin verran. Isoin asia on se, ettei vesipumppu toimi ilman sähköä. Joten heräsin aamu viideltä täyttämään vedellä joka ikisen sankon ja kipon mitä talosta löytyy. Onneksi on kaasuhella niin ruokaa pystyy laittamaan, vaikkei sähköä olisikaan.

Vaikka sähköä ei juurikaan ole, niin vihdoin on tullut hiukan sadetta! Viimeisen kolmen päivän aikana on joka päivä tullut vähän vettä ja se on iso kiitosaihe. Kestää vielä ainakin 3kk ennen kuin pelloilla kasvaa taas edes jotain syötävää. Joten paikallisten pula ruoasta ei ihan heti hellitä, vaikka sadetta saatiinkin.

Eilen kuulimme, että papualaisen ystäväni “Moonan” talo oli tuhopoltettu. Kyläläisten ja Moonan välit tulehtuivat, kun Moona tuli raskaaksi. Moonan mies kuoli pari vuotta sitten ja hänellä on neljä lasta avioliitosta. Nyt sitten vauva tulossa, mutta ei enää aviomiestä. Kyläläiset halusivat Moonan lähtevän, mutta hän ei halunnut jättää lapsiaan ja kotiaan.

Nyt jäljellä on enää lapset, kaikki muu paloi maan tasalle. Heillä on vain vaatteet, jotka lapsilla oli päällä nukkuessaan. Talo sytytettiin palamaan lasten ollessa sisällä ja todellakin nukkumassa. Rakennus sytytettiin tuleen molemmilta puolilta taloa yhtäaikaa. Kun koko mökki on “puskamateriaalia” eli heinää, puuta ja kaislaa, se palaa niin nopeasti, ettei ole mitään mahdollisuutta sammuttaa. Toisaalta ei kyllä ole välineitäkään, joilla sammuttaa. Palolaitoksia täällä ei ole kuin ehkä kaikkein isoimmissa kaupungeissa. Yleensä tulipalo ehtii tuhota rakennuksen kokonaan, vaikka palohälytys saataisiinkin tehtyä.

Harmittaa ja surettaa Moonan puolesta. Naisen ja yksinhuoltajan asema on tässä yhteiskunnassa todella heikko. Ehkä joskus vielä tämän maan naisilla on samanlaiset oikeudet kuin suomalaisilla naisilla. Nyt se on vasta kaukainen haave. Huomenna vien Moonan naapurikaupunkiin ja ostan lapsille ainakin sen verran vaatteita, että on vaihtovaattet jokaiselle lapselle.

Nyt Moonan on käytännössä pakko lähteä ja muuttaa sukulaistensa luokse. Kaikkia lapsiaankaan hän ei saa mukaan, koska osa lapsista täytyy jättää Moonan edesmenneen miehen sukulaisille. Joskus minun on niin vaikea ymmärtää tämän maan toimintatapoja. Moona rikkoi yhteisön harmonian ja siitä hän sai todella kovan rangaistuksen.

Asiasta kolmanteen. Meillä on ullakolla joko hyvin iso hiiri tai pienehkö rotta. Se juoksenteli yöllä katon vesirännissä. Mikko osti tänään hiirenloukun ja alle 5 min syötin asettamisesta ensimmäinen hiirulainen oli jo kuolleena ansassa. Saa nähdä tuleeko yöllä lisää saalista...

 

 

 

Maria ja Gromit yhdessä lenkillä

Internetin ihmeellinen maailma

Kuivuus jatkuu edelleen. Joillakin alueilla on kuulemma satanut, mutta täällä ei. Maa alkaa halkeilla kuivuudesta ja banaanipuut näyttävät aika kurjilta kuivuneine lehtineen. Eräs papualainen ystävä kertoi, että jonkun matkan päässä keski-ikäinen nainen oli kuollut puunjuurelle ja kuolinsyyksi epäillään kuivuudesta johtuvaa aliravitsemusta/nestehukkaa. Sairaat ja heikoimmat ovat suurimmassa riskiryhmässä menehtyä, kun kuivuus vain jatkuu. 

Kuiva maa halkeilee ja nurmikko kuivuu ruskeaksi

Toisaalta tässä maassa “uutiset” kiertävät huhuna ja aina ihan kaikkia juttuja ei voi uskoa. Joskus oikeastaan pelottaa se kuinka helposti täällä ihmiset uskovat ihan kaiken. Joku näkee dvd:llä elokuvan ja sen jälkeen kertoo tutuilleen tositarinana kuinka on olemassa olentoja, jotka ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi eläimiä.

Suomessa jo alakouluikäinen yleensä tietää, että elokuvat ovat satua eivätkä totta. Täällä ei voi olettaa, että edes aikuinen osaisi erottaa toden ja sadun. Median lukutaitoa ei ole oikeastaan ollenkaan. Kuvien käsittely ja elokuvien trikkikohtauksien tekeminen tietokoneella on niin kaukana tavallisen papualaisen käsityskyvystä, että ei siihen oikein ole sanoja joilla selittää. Toisaalta elokuvat ja nettiyhteys ovat täällä koko ajan enemmän ja enemmän paikallisten saatavilla, kun älypuhelimien hinta ei enää ole kovin mahdoton.

Kun mielikuvitukselliset kauhuelokuvat sekoittaa tämän maan kulttuuriin, jossa taikausko on koko ajan läsnä ja ihmisiä edelleen tapetaan noitina, pelottaa, mitä tapahtuu kun internet ja youtube valtaavat jatkossa yhä enemmän alaa.

Koulutus taitaa olla ainoa lääke tähän tilanteeseen. Silti minua ahdistaa kuunnella lasten juttua, kun toinen kertoo kaverille “on löydetty ihminen, joka on puoliksi käärme. Ihan tosi, isä näytti siitä videon”. Sitten, kun vielä tietää, että sen lapsen isäkin ihan oikeasti uskoo näkemänsä videon. Joskus tuntuu, että tietyissä asioissa olisi parempi jos tekniikan kehittymisen voisi pysäyttää tai edes hidastaa. Tämä kansa ei ole vielä valmis kaikkeen siihen saastaan mikä internetistä vyöryy ylitse :( 

Kaikki kuvat eivät ole totta..

Suomalainen ei sanoja tuhlaa

Ukarumpa on monikulttuurinen asuinmpäristö. Meillä on korealaisia, papua-uusi-guinealaisia, amerikkalaisia, brittejä ja suomalaisia naapureita. Suurin osa paikallisen järjestömme työntekijöistä on amerikkalaisia. Monikultuurinen asuinympäristö vaatii mukautumista ja sopeutumista. Täytyy oppia sietämään toisten "outoja tapoja" ja samalla toivoa että muut sietävät myös meitä.

Koiraa ulkoiluttaessa tai töihin kävellessä vastaantulijat yleensä tervehtivät ja kysyvät mitä kuuluu. Aika pian oppii vastaamaan joka kerta samalla tavalla: hyvää kuuluu. Niin tulee vastata vaikkei kovin hyvää kuuluisikaan. Small talk ja sanojen "tuhlaaminen" ei oikein suomalaiseen kieleen istu. Kun suomalaisen laittaa amerikkalaisten keskelle niin ei siinä ihan kokonaan ilman yhteentörmäyksiä selviä.

Minussa istuu niin syvällä sellainen asenne, että sanojen suhteen vähemmän on enemmän ja mieluiten mennään suoraan asiaan eikä kierrellä ja kaarrella. Edelleenkin tunnen oloni hiukan hämmentyneeksi kun kävellessä miettii joskus vakaviakin asioita ja siitä huolimatta vastaantulijalle kuuluu hymyillä ja vastata tervehdykseen "hyvää kuuluu". Se tuntuu väistämättä jotenkin väkinäiseltä ja ehkä epäkohteliaaltakin tietyllä tavalla. Tarkoitukseton sanapötkylä joka tulee sanoa vaikkei oikeasti tarkoita sanoja ollenkaan.

Vaikka kahden vuoden jälkeen kielen puolesta olen varmasti kehittynyt huomattavasti, sekä tok pisinin että englannin suhteen, on usein tilanteita, joissa huomaan että vaikka osaan kielen, en silti tajua puhujan viestiä. Paikalliseen kulttuuriin kuuluu, ettei asioita sanota suoraan. Kierrellään asian ympäri ja toivotaan, että kuulija tajuaa mistä on kyse. Minä yleensä en niitä rivien väliin laitettuja painotuksia ymmärrä. Onneksi ulkomaalaisena saa useimmiten anteeksi sen ettei läheskään aina ymmärrä asioita. Ehkä joku päivä huomaan, että se englannin kielinen small talk onnistuukin jo automaattisesti.

Ps. pakollinen sadepäivitys: ei vieläkään sadetta :(

Vieraan kielen voi oppia, mutta kestää aikansa ennen kuin ymmärtää vieraan kulttuurin sanattomia viestejä