ja niin Kingston silta sortui..

Niin siinä sitten kävi että Ukarumpasta ulos vievä Kingston silta kohtasi tänään loppunsa ja sortui. Pitkäaikaisemmat lukijat saattavat muistaa, että joskus vuosi sitten organisaatiomme asetti rajoituksia ja varoitti sillan huonosta kunnosta.

Tältä silta näytti vielä vuosi sitten

Välissä sitä ehdittiin hiukan korjaillakin, mutta korjauksista huolimatta silta oli todella heikossa kunnossa. Aina siltaa ylittäessä sitä pienellä kauhulla mietti, että kenen auto se mahtaa olla, joka jokeen tipahtaa.

Suomalaisena ensimmäinen ajatus on, että "miksi valtio ei rakentanut uutta siltaa jo kauan sitten, kun sellainen kerran oi tarpeen?". Syynä on, että alueen heimoilla on sukupolvia vanhat kaunat romahtanutta edeltäneestä ikivanhasta puusillasta. Sen rakentamisesta ei kuulemma maksettu tarpeeksi heidän isovanhemmilleen. Niimpä alueen maanomistajat haluavat nyt korvauksen vanhoista veloista.

PUG:ssa valtio ei omista maata, vaan kaikki kuuluu eri heimoille. Niimpä siltaa tai tietä ei niin vain rakenneta minne tahansa, vaan sitä edeltää pitkät neuvottelut. Uutta siltaa ei voida rakentaa ennen kuin maanomistajuuskiistat on ratkaistu ja se ei ole helppo eikä varsinkaan nopea tie.

Nyt olemme siis motissa. Bensa ja ruokakuljetukset eivät pääse perille. Mitä kauemmin silta on poikki, sitä tukalammaksi tilanne tulee käymään. Onneksi järjestöllämme on varasuunnitelmia ja hätätapauksessa ruokaa voidaan kuljettaa vaikka lentokoneella. Tosin halpaa huvia se ei ole.

Meillä ei ole autoa, joten bensiinin säännöstely ei meihin juurikaan vaikuta. Ruokaakin riittää varmasti ainakin kuukausiksi eteenpäin. Voi olla että jotkin tuotteet loppuvat, mutta nälkää ei varmasti tarvitse nähdä.

Tässä muutamia kuvia tilanteesta:

Ja silta nyt..

Auto meni huonoon kuntoon, mutta onneksi kukaan ei kuollut

Muuttolaatikoissa jälleen kerran

Olohuoneemme on muuttolaatikkopinojen valtaama. Viimeisen kolmen vuoden
aikana olemme saaneet pakata ja purkaa tavaroitamme monen monta kertaa.
En ole aivan varma olenko kehittynyt kovinkaan paljoa pakkaajana. Aina
isoin osa työstä jää kumminkin viime tippaan ja sitten kauhean stressin
kera viimeiset tavarat tungetaan johonkin pussiin ja päälle lappu
"sekalaista tavaraa".

Keskiviikkoaamuna talon entinen omistaja lähtee pois ja pääsen
siivoamaan taloa. Elän toiveessa että torstaina voisi jo kantaa laatikot
ja nukkua ensimmäisen yön uudessa kodissa. Paljolti riippuu siitä saanko
koko talon siivottua yhdessä päivässä. Meillä ei ole koskaan aikaisemmin
ollut niin isoa asuntoa. Kokonainen omakotitalo ihan vaan meidän
käytössä! Yläkerrassa on kolme huonetta ja alakerrassa pesutilat,
olohuone ja keittiö.

Aivan ihana saada muuttaa omaan kotiin. Ensimmäistä kertaa minulla on
ihan _oma_ talo. Pää vilisee kaikenlaisia suunnitelmia ja projekteja,
joita voisi kokeilla sitten kun pääsee omaan taloon. Haaveilen
kasvimaasta, vaikka en ole koskaan aikaisemmin mitään kasvattanut ja
yleensä tapan kaikki ruukkukasvitkin hyvin nopeasti, joko hukuttamalla
tai kuivattamalla. Useimmiten molempia yhtäaikaa.

Kaupunkimatkan kauhut

Päätin viime viikolla, että jos on mahdollisuus päästä jonkun kyydissä
jonnekkin niin teen pienen reissun johonkin (minne tahansa). Meillä ei
ole omaa autoa, joten se rajoittaa liikkumista aika paljon. Viime
viikolla olisin lähtenyt "puskaan" yhteen Uuden testamentin
julkistamistilaisuuteen, mutta astman pahenemisen vuoksi sekin sitten
peruuntui.

Niimpä kun kuulin, että jokin porukka on vuokraamassa minibussia yhden
päivän ostosreissulle Laen kaupunkiin, päätin heti että lähden mukaan.
Olen käynyt Laessa kerran aikaisemmin, mutta siitä on jo vuosi aikaa.
Lae on lähin iso kaupunki ja sinne ajaa noin 4-5 tuntia, kuskin
kaasujalasta riippuen.

Lähdimme matkaan klo 6 aamulla heti kun aurinko alkoi nousemaan.
11-paikkaisessa bussissa oli 6 matkustajaa ja kuski, kaikki meidän
paikallisen organisaatiomme työntekijöitä. Aika pian kävi selväksi, että
tällä kuskilla on ehkä hieman tavallista raskaampi kaasujalka. Suomen
kielessä on kuvaava sanonta, joka kertoo paljon koko matkasta: "ajaa
kuin reikäpää". Suurimman osan ajasta istuin kaikki lihakset
jännittyneenä vastaanottamaan seuraavaa kuoppaa tiessä, samalla toivoen
että myös matkustajilla olisi mahdollisuus painaa jarrua.

Papua-Uudessa-Guineassa tiet ovat aika haasteellinen maasto autolla
kuljettavaksi. Asfaltissa on käsittämättömän isoja kuoppia vähän väliä.
Minibussin pohja raapi kuoppien reunoja vähän väliä, mutta ihme kyllä
mitään ei ilmeisesti hajonnut. Välissä tulee eteen kyltti "käytössä vain
yksi kaista" ja siihen on hyvä syy, kun toinen puoli tiestä on pudonnut
vuoren rinnettä alas.

Pari kertaa oli tilanne, että luulin jo matkan päättyvän autokolariin,
kun vastaan tulee mutkassa autoja vastaantulevien kaistalla. Onko se
muka oikeasti niin vaikeaa pysyä omalla puolella tietä?
Auto-onnettomuudet ovat täällä aika yleisiä. Useimmiten onnettomuudet
johtavat kuolemaan jo pelkästään sen vuoksi ettei ole samanlaista
pelastus ja ensihoito systeemiä kuin Suomessa. Ojaan ajaminenkaan ei
välttämättä ole kovin viisas ratkaisu. Tie kulkee jyrkkää vuoren
rinnettä mutkitellen ja mitään ojaa ei ole olemassa. Tien reunasta alkaa
suoraan rotko, joka jatkuu _kauas_.

Selvisimme kaupunkiin. Kävimme ostoksilla kolmessa kaupassa ja sitten
alkoikin jo paluumatka. Paluu ei ollut yhtään miellyttävämpi. Niimpä
tulin siihen tulokseen, että ihan heti en ole samanlaiselle matkalle
lähdössä! Sain ostettua leivänpaahtimen, mutta kaiken sen stressin,
kuoppaisen tien ja epämukavan matkustamisen vuoksi tulin
johtopäätökseen: ei ole vaivan arvoista.

Tästä lähtien muistutan itselleni, jos jotakin ei meidän kyläkaupasta
saa, niin ei kannata Kainantua kauempaa lähteä tavaraa etsimään.
Kainantu on lähin paikka, jossa on market-kokoinen kauppa. Mielummin
vaikka tilaan Australiasta ja maksan tuplahinnan.

Ensi viikolla muutto uuteen kotiin! jeee!

Uusi ystäväkirje on taas postitettu :)

Voit lukea meidän uusimman ystäväkirjeen tästä pääset lukemaan ystäväkirjettä

Jos tarvitset PDF-muotoisen kirjeen vaikka tulostamista varten. Tästä löytyy tulostettava versio
tai koko kansio näkymä tästä

Arop-lokep -kielisen Uuden testamentin julkistamisjuhla. Kuva:Bob Noble

Flunssaa ja dekkareita

Onnistuneesti sain lapsilta koulussa jonkun flunssa pöpön ja yskä alkoi heti kun koulun kesäloma alkoi. Nyt olen viikon sairastanut kotona. Yskä tuntuu pahenevan niin että väkisinkin joutuu pitämään mykkäkoulua, kun en saa sanaa suusta ilman kauheaa yskän puuskaa.

Ne teistä, jotka ovat blogia lukeneet pitempään, saatatte muistella että eihän siitä niin kauan ole kun viimeksi valitin yskästä joka vain jatkuu ja jatkuu.. Tammikuussa ramppasin lääkärillä vähän väliä ja astmalääkkeillä tilanne saatiin hallintaan. Tässä näyttäisi olevan sama kaava. Alkaa flunssasta mutta paha yskä jää piinaamaan viikkokausiksi.

Täytyy myöntää, että en ole niitä astmalääkkeitä kovinkaan ahkerasti käyttänyt, kun olo on ollut hyvä ja hengitys kulkenut moitteetta. Lääkäri kyllä sanoi, että se tulisi ottaa silloinkin kun olo on hyvä. Jotenkin vain ensin unohtui muutama annos ja sitten koko lääke jäi kokonaan. Liekö se osa syynä, että taas ollaan samassa tilanteessa.

Tosin viimeksi oli pelkkä yskä ja ei mitään muuta. Nyt on myös kuumetta. Tällä hetkellä 38 astetta. Keuhkot rahisee koko ajan ja hengitys kulkee hieman vaivalloisesti. Huomenna pitää mennä käymään lääkärillä. Kai sitä eniten mietityttää, että jos ei olekkaan vain astmaa vaan vaikka keuhkokuume. Puhumattakaan näistä kaikista tropiikin pöpöistä..

Löysin käyttöä suomalaiselle kirjastokortilleni! Nyt vasta olen tajunnut kuinka paljon suomalaisia e-kirjoja on netissä saatavilla. Kirjatiedosto ladataan koneelle ja kun laina-aika päättyy niin kirja lakkaa toimimasta ja "palautuu takaisin kirjastoon". Tosi kätevää. Olen sitten lainannut lähinnä dekkareita oikein urakalla. Kipeänä ollessa ei oikein jaksa mitään. Olen siis lähinnä nukkunut ja lukenut. Kyllä suomen kirjasto systeemi on niin toimiva!

Onhan täällä Ukarumpassakin paljon kirjastoja, mutta kaikki kirjat ovat englanniksi. Olen jo huomannut että kieli alkaa rapistua näinkin lyhyessä ajassa, jos ei käytä aikaa siihen että lukee suomeksi. Yksi esimerkki on, kun unohdin sanan "verhotanko" ja pyysin Mikko auttamaan sen verho"kepin" kanssa :)

Ökyrikas ja rutiköyhä

On toisinaan vaikeaa olla rikas. Suomalaisesta näkökulmasta tuskin pääsen rikkaimpien listalle. Varsinkin opiskeluaikana ja työttömänä ollessa olen tottunut elämään aika pienelläkin summalla. Täällä olen samalla tulotasolla kuin Nalle Wahlroos Suomessa.

Rahaa kuluu paljon vähemmän kun ei oikeastaan ole kovinkaan paljoa mihin tuhlata. Tietysti voisi järjestää lomamatkan, vaikka Australian Cairnsiin ja ylimääräisen kahisevan saisi hyvin nopeasti kulumaan jo pelkästään lentomatkoihin. 

On suht helppoa suunnitella mihin _minä_ käyttäisin _minun_ rahani. Mutta mitä ihmettä teen kaikkien niiden kanssa jotka tulevat ovelle mitä ihmeellisempien pyyntöjen kanssa. Osa on ammattikerjääjiä, joilla ei ole haluakaan mennä töihin tai ansaita elantoaan työllä (ellei ovelta ovelle kulkemista ja kerjäämistä lasketa työksi). Osa on oikeasti sellaisia, jotka ovat vaikeassa tilanteessa ja tarvitsevat apua.  

Erilaiset pyynnöt ovat täällä arkipäivää ulkomaalaisten elämässä. Meidän arkemme on niin erilaista kuin paikallisten. Suomalaisittain ajateltuna kerjääminen on häpeällistä eikä sellaiseen alkaisi kuin aivan epätoivoisessa tilanteessa. Täällä on toisin. Pyytäminen on normaalia arjen kanssa käymistä. Jos sinulla on joku tarve niin läheisellä on velvollisuus auttaa.

Kyläyhteisössä yhteisö pitää toinen toisistaan huolta ja katsoo että myöhemmin se jota on autettu, myös maksaa ”kiitollisuuden velkansa” auttamalla muita. Valkoihoisten ja papualaisten kesken tämä laki ei toimi aivan samalla tavalla. Meidät on kasvatettu pärjäämään yksin ja itsenäisyys on hyvä asia. Täällä kukaan ei halua pärjätä omillaan koska silloin joutuisi erilleen yhteisöstä. Koko elämän perus periaatteet ovat aivan erilaiset, kuin ne joihin minut on kasvatettu.

Mutta ketä auttaisin? Millä periaatteella hylkään jonkun pyynnön ja toiseen ehkä suostun? Omatunto soimaa yhtä kovasti jos annan rahaa ja jos jätän antamatta. Joskus pyynnöt ovat melko isoja. Täällä yhden henkilön normaali päivän palkka (kouluja käymätön henkilö joka tekee puutarha töitä tai siivoaa) on 20 kinaa (= 6,5e). Eräs henkilö pyysi minulta 200 kinaa, joka olisi siis ollut kuukauden palkka, koska useimmat ovat töissä vain 2-3 päivänä viikossa. Siihen en voinut suostua.

Rahan antaminen on riskialtista. Tulee helposti tunne, että minua hyväksikäytetään. Yleensä en anna rahaa, mutta yritän auttaa muulla tavoin. Tänään ovella kävi mansikan myyjä. Ostin mansikat ja kutsuin naisen aamupalalle (hän tulee joka viikko kun tietää että meillä saa myös ruokaa :D). Joimme kahvit ja söimme lättyjä. Pakkasin mukaan myös muutaman lätyn kotiin lapsille vietäväksi. On paljon mukavampi kun voi auttaa jotenkin muuten kuin rahallisesti.

Nainen oli satuttanut jalkansa ja parhaani mukaan puhdistin, sidoin ja teippasin haavan jalkapohjasta. Hän kulkee paljain jaloin kuten monet muutkin täällä ja luulen ettei haavasidos ja teippi pysy paikoillaan edes koko matkaa kotiin asti. Mutta en oikein keksinyt mitään muutakaan. Paikallisten tyyli on sitoa muovipussi haavan ympärille.

Viime viikolla meillä kävi eräs mies, joka on vakavasti sairas ja odottaa pääsyä leikkaukseen. Hän olisi halunnut ostaa kirpputorilta itselleen kengät mutta pihakirppiksellä oli niin paljon porukkaa että kaikki oli jo ehditty myydä. Niimpä Mikko antoi omat paremmat sandaalinsa tälle miehelle. Mikon äiti lähettää meille Suomesta uudet sandaalit aina silloin tällöin, joten Mikko ajatteli että pärjää hyvin huonommilla sandaaleilla siihen asti. Olisittepa nähneet sen miehen ilon niistä käytetyistä sandaaleista! Toivottavasti kengät kestävät. Täällä kosteudessa ja hankalassa maastossa kengät tuntuvat hajoavan paljon nopeammin kuin Suomessa.

Eilen eräs meidän organisaationtyöntekijä (joka on siis palkallisessa työssä) tuli meidän ovelle ja pyysi että leipoisin hänen tyttärelleen synttärikakun, koska heillä ei ole talossa uunia jossa leipoa. Aluksi olin hieman hämmentynyt. Ensimmäistä kertaa elämässini joku tulee ovelle ja pyytää kakkua. Olin hiukan varautunut ja mietin onkohan hänellä tytärtä ollenkaan ja yritetäänkö minua taas vain huijata. Lupasin kuitenkin leipoa kakun perjantaiksi.

Myöhemmin kun mietin asiaa tulin siihen tulokseen, että luotan henkilöön sen vuoksi että hän on näkyvällä paikalla kirkon työssä. Omakin syntymäpäiväni on huomenna joten samalla vaivalla leivon kaksi kakkua ja annan toisen tälle miehelle.

Toisinaan omastaan antaminen on helppoa ja sen tekee iloiten. On kiva nähdä kuinka iloiseksi joku tulee ihan pienestä avusta. Toisinaan taas pyyntöihin joutuu sanomaan ”ei”. Ne ovat vaikeita tilanteita ja tuntuu että teki miten päin tahansa niin joka tapauksessa aina tulee paha mieli itselle. Tämä taitaa olla arkipäivää lähes kaikille lähetystyöntekijöille. Jokaista ei pysty auttamaan vaikka kuinka haluaisi. Toisinaan taas ei halua auttaa vaikka pystyisikin.  

Unettoman yön ajatuksia

Kello on 01:30 väsyttää, mutta uni ei tahdo tänään oikein tarttua.
Jaloissa on taas kirpun puremia ja kutittaa aivan hulluna. Tosin kirpun
puremat onneksi ovat kuitenkin aika pieni paha verrattuna moneen muuhun
tropiikin ötökkään. Viime viikolla kokoonnuttiin ystäväjoukolla syömään
yhdessä. Ruokapöytä keskustelu kääntyi pian ötökkäaiheisiin.

Eräs nainen olijuuri palannut työmatkalta viidakosta. 9 tunnin
kävelymatka on jo itsessään voimien koettelemus, mutta matkan teki vielä
ikävämmäksi iilimadot, jotka tarttuivat sandaalien remmien välistä
jalkojen ihoon kiinni koko ajan. Koko 10 hengen porukassa olimme Mikon
kanssa ainoat, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta iilimadoista (hyvä
niin!).

Tyhjensin arkkupakastimesta kaiken muun pois paitsi lihat. Pakastin on
tärkeä. Säilytän siellä murot, jauhot, kaurahiutaleet, makaroonit, eli
kaiken jossa jauhokuoriaiset viihtyvät. Nyt pakastimessa on tyynyt ja
peitot. Huomenna aion yrittää jos parisängyn patjakin menisi sinne.
Epäilen kyllä vahvasti ettei tule mahtumaan, mutta pakko on jotakin
yrittää. Alan taipua myös myrkyttämisen kannalle, jotta viimeinen kirppu
heittäisi henkensä.

Koulua on enää yksi viikko. Suunnittelen eskarin päättäjäisiä. Jokainen
oppilas saa hienon "todistuksen" ja vanhemmatkin onkutsuttu mukaan
juhliin. Yksi pieni poika alkoi itkemään, kunkuuli että perhe lähtee
kotimaahan kesälomalle jo ennen lukuvuoden loppua ja juhlat jäävät
kokematta.

Saan varmaan harmaita hiuksia tietotekniikan arvosanojen antamisen
vuoksi. Arvosanojen antaminen 150:lle oppilaalle on aikamoinen
saavutus. Jokaiselle oppilaalle annetaan sekä numero että kirjallinen
arviointi. Vaikka minun englannin kieli on kohtalainen ja pärjään sillä
oikein hyvin arjessa ja työssä, virallisen kuuloisen tekstin tuottaminen
on vaikeaa. Osittain se on myös kulttuurien eroista johtuvaa.
Suomalaiset on aika epävirallista kansaa. Minulla kesti pitkään tottua
siihen että oppilaiden tulee kutsua minua nimellä "Rouva Vuorma". Mie
tykkäisin enemmän pelkästä etunimestä, mutta se ei ole meidän koulun
tapa toimia.

Oppilaiden kesäloma kestää täällä vain 5 viikkoa. Tulee tekemään tiukkaa
saada kaikki valmistelut tehtyä seuraavaa lukuvuotta varten ja samalla
jollakin konstilla onnistua itsekkin pitämään vähän lomaa. Lomalla emme
todennäköisesti ole menossa mihinkään kauas. Eikä oikeastaan ole
rahaakaan. Talokaupat on tänään virallistettu. Sinne meni säästöt, mutta
on se mukava saada oma koti (ja sauna ja astiankuivauskaappi!).

Kurkku tuntuu kipeältä. Toivottavasti en ole tulossa kipeäksi. Nyt ei
oikein olisi aikaa sairastaa. Ajatukset ovat usein Suomessa. Useampi
läheinen on vakavasti sairaana. Koettelee uskoa myöntää se ettei Jumalan
käsi ole yhtään lyhyempi auttamaan vaikka minä olenkin kaukana.