Turvassa vai turvaton?

Viime viikkojen aikana olen paljon miettiny turvallisuuteen liittyviä asioita. Uutiset ovat täynnä ISI:ä ja Pariisin terrori-iskuja. Täälläkin on monenmoista sattunut ja tapahtunut, mutta niistä minulla ei ole lupa julkisesti tässä blogissa kertoa. Kiitollinen olen jokaisesta teistä ketkä muistatte meitä rukouksin. Täällä joutuu epävarmuutta, rikollisuutta ja väkivallan uhkaa sietämään arkielämässä koko ajan. Toisaalta nämä viime aikojen uutisotsikot osoittavat, ettei täysin turvassa voi olla oikeastaan missään.

On me silti paljon mietitty miten kotia tai omaa käyttäytymistä voisi muuttaa niin että ei anna rikollisille liian helppoa pääsyä. Me on lisätty oviin “hakasia” (eng. Dead bolt, mutta mikä lie suomeksi..) niin ettei ovea saa kammettua auki vaikka lukon rikkoisikin. Samanlaisia hakasia on tarkoitus lisätä myös makuuhuoneiden oviin sisällä.

Koira toivon mukaan pitää huolen siitä ettei taloon niin vain pysty hiippailemaan. Öisin tosin pidän koiran sisällä, koska en halua sen joutuvan aseistettujen rosvojen tielle. Täällä ei ole eläinlääkäreitä kuin viiden tunnin ajomatkan päässä. Pahimmassa tapauksessa omistajat ovat itse joutuneet ompelemaan lemmikkinsä haavoja. Päiväsaikaan koira vahtii taloa kyllä tosi tarkkaan eikä päästä ovelle edes tuttuja ihmisiä, jos emme itse ole kotona.

Minulla on yksi henkilökohtainen hälytin. Tosin täytyy myöntää ettei sitä läheskään aina tule pidettyä mukana. Idea on että jos jotain sattuu, niin siitä hälyttimestä nappia painamalla lähtee tosi kova ääni. Toisaalta työmatkoja lukuunottamatta, kuljen useimmiten koiran kanssa. Gromin on paikallisiin koiriin verrattuna sen verran iso otus, että kaikki väistävät suosiolla tien toiseen reunaan.

Täytyy myöntää, että viime aikoina on ollut tavallista enemmän koti-ikävä. Ikävä rakkaita, luontoa, ruokaa ja ylipäänsä sitä että ympärillä olisi kaikki tuttua (ja turvallista). Vuosi sitten tehty neljän kuukauden Suomen visiitti ei ollut oikein loma ja tuntuu että siitä on jo ikuisuus. Kausilomaan on vielä vuosi, mutta huomaan, että entistä useammin huomaan ajattelevani …sitten kun olen Suomessa niin...

Kai tämä on sitä lähetystyöntekijän arkea. Suomessa on ikävä takaisia Ukarumpaan ja kun on Papualla niin on ikävä Suomeen. On muuten aika hassua, että usein unessa olen Suomessa joko Riihimäen uimahallissa tai Oulun Kaakkurin citymarketissa :D Toki molemmissa paikoissa on tullut paljon aikaa vietettyä, mutta silti on outoa että ne tulevat uniinkin.

Yksi viime päivien surullisimmista uutisista oli se että Papualaisen ystäväni “Mian” 6-v poika kuoli torstaina lavantautiin. Mian elämässä on viime vuosina ollut paljon surua ja taas hän joutuu hautaamaan oman lapsensa. Lavantauti on tarttuva sairaus ja vaarana on, että se tarttuu myös hänen muihin lapsiinsa. Siihen on olemassa myös rokote, mutta täällä sen saaminen on hyvin hankalaa ja todella kallista. 

Smoothie oman pihan marjoista ja hedelmistä :) Aika makean näkönen tuli kuvastakin.